On totta, että molemmat työni ovat ajoittain kiireisiä ja raskaita. Yhtä aikaa ne ovat myös palkitsevia ja voimaannuttavia. Siinä hetkessä on jotain uskomattoman hienoa, kun potilas toipuu ja oppilas oivaltaa ensimmäisen kerran uuden asian. Yhteistä kokemisen riemua on vaikea pukea sanoiksi.
Covid-19-taudin mukanaan tuoma erityinen luottamus ja arvostus työtäni kohtaan tuntuu hyvältä. Silti välillä on selkärangaton olo. En minäkään aina tahdo jaksaa hoitaa ja opettaa, enkä tee arkisessa työssäni sankarillisia tekoja.
Hoito- ja opetustyö ovat pääasiassa rutiinien puurtamista. Samojen asioiden lukuisia toistoja vuodesta toiseen. Sinnikkyyttä hoitaa tai opettaa mahdottomiltakin tuntuvissa tilanteissa.
Sitten minulla välähti, mitä kysyjä oli tarkoittanut. Tärkeä työ ei ole taikatemppuja tai ihmisten sankarillista pelastamista vaaralta. Selkärangalla hän tarkoitti sitkeää ja pitkäaikaista puurtamista.
Huokaisin helpotuksesta, koska arjen sankarin viitta ei sovi harteilleni. Mutta sen allekirjoitan, että hoitajia ja opettajia tulisi palkita tuntuvammin juuri sisukkuudesta. Pitäisi itsekin muistaa paremmin olevansa yksi nikama. Osa ihmisten ketjua, joka tekee koko maan selkärangasta joustavan, kestävän ja elinvoimaisen vaikeissakin tilanteissa.
Kiitos vielä kerran häkellyttävän kysymyksen esittäjälle. Kysymyksesi sai minut pohtimaan ja oivaltamaan seuraavan tärkeän asian, jonka sairaanhoitajana ja hoitotyön opettajana hyvin tiedän. Selkärangan välilevyihin tulee helposti murtumia ylirasituksen yhteydessä.
Edellä mainitusta syystä hoito- ja opetustyössä on tärkeää pitää itsestä hyvää huolta. Kukaan meistä ei onnistu siinä yksin. On lukuisia ihmisiä ja yhteisöjä, jotka muodostavat tämän maan selkärangan kanssani. Yhteistä meille kaikille on yksi asia. Suomen selkäranka on yhtä vahva kuin meistä jokainen on.
Lue myös: Haluamme molemmat: hyvän palkan ja hyvät työolot
