Hetken päästä nainen tuli hänen luokseen ja nosti hänen takkinsa. Voisiko herra laittaa puvun takin oman tuolinsa selkänojalle, jotta hän voisi ottaa vapaan tuolin? Jäljellä oli mies ja pöytä.
Tässä kohtaa oli happi loppua.
Kaksi ruotsalaista miestä lähestyi herraa ja kysyi, voivatko he ottaa pöydän, koska heidän seurueensa tarvitsi sitä salin toisessa päässä.
Laskin kirjan syliini.
Pöytä lähti, ja jäljelle jäi mies tuolissaan. Hän poistui tilasta vasta puolilta öin, koska oli päättänyt sinnitellä. Hän ei puhunut illan aikana kenenkään kanssa.
Muistisairaiden vanhempien tyttärenä ja muistisairausperheiden kanssa työskentelevänä logoterapeuttina en voi olla miettimättä tätä tarinaa vertauskuvana muistisairaan ihmisen elämästä.
Tuoltako tuntuu, kun elämästä ja arjesta lähtee asioita tuoli kerrallaan?
Ensin katoavat tavarat, sitten monet sanat, ja pikkuhiljaa kasvotkin tuntuvat vierailta. Koko ajan on kuitenkin tunne siitä, että pitäisi sinnitellä. Kun pöytä eli tärkeimmät kognitiiviset taidot häviävät, saattaa tuntua, että ihmiseltä viedään koko identiteetti. Se on tuskallinen tunne kelle tahansa, eikä sellaisesta tilanteesta selviä ilman muiden apua.
Myös muistisairas ihminen pitää viimeiseen asti kiinni siitä, että hänen elämällään ja hänellä itsellään on jokin tarkoitus. Arvelen, että tästä syystä esimerkiksi oma äitini oli sairautensa alkuvuosina vihainen. Tulkitsen, että näinä hetkinä hän tunsi olevansa pulassa ja heikko. Ei kukaan halua jäädä pöytään istumaan vailla arvoa.
Minua koskettaa valtavasti, kun joku yrittää urheana sinnitellä ja ponnistella, kuten Teheranista kotoisin oleva mies teki. On kamalaa, että hänet jätettiin yksin. Mutta todennäköisesti yksin olisi jätetty myös yksin istuva kantaruotsalainen mies.
Sanotaan, että muistisairas ihminen tarvitsee läheiseltä tai hoitajalta ymmärtäväiset silmät.
Transaktioanalyysin kehittäjä Eric Berne kutsuu pieniä, keskinäisiä huomionosoituksia arjessa ”sivelyksi”. Sitä ovat ystävällinen katse, hymy, taputus olkapäälle, jokin vihje siitä, että minä näen sinut. Sively on arkista huomioimista, joka tuntuu ihmiselle energiana ja sydämen voiteluna. Myös kirjan herra olisi tarvinnut sitä.
Muistisairausperheet tietävät, että ystävät ja tuttavat katoavat heidän arjestaan, koska ihmiset sanovat, etteivät he tiedä, miten muistisairaiden ihmisten kanssa ollaan. Totta on, että on osattava luovia ja luopua vaateesta käydä loogisia keskusteluja. Mutta onhan ihmisten välillä muutakin. Jopa espanjan kielen opettajani sanoo, että kielitaidosta ja hyvästä kommunikaatiosta on 30 prosenttia kielitaitoa ja 70 prosenttia kehon kieltä ja tapaa olla toisen ihmisen kanssa. Haluaisin tuoda tämän näkökulman esiin myös siihen keskusteluun, jossa pohditaan hoitajien kielitaitoa.
Hoitajilla tai minulla ei ole mahdollisuutta työssä tai arjessa sanoa, että ”en hoida”, en puhu, enkä ole kontaktissa muistisairaan ihmisen kanssa. Askel kohti on otettava – ja siitä syntyy merkittävää taitoa.
Monelle muistisairaalle ihmiselle kontakti hoitajan kanssa saattaa olla elämän tärkeimpiä kohtaamisia, koska hoitaja ei vetäydy siitä pois.
Minun äitini suorastaan rakasti – ja rakastaa vieläkin – kaikkia tapaamisia hoitajien ja lääkärien kanssa, koska niissä saa huomiota ja pääsee puolin ja toisin sivelemään.
Muistisairas äitini on nimittäin siinä todella hyvä. Hän ei ikinä olisi jättänyt herraa huomioimatta.
