Kyllä minäkin, mutta kun…

Istuin hiljattain odottamassa junaa, joka oli myöhässä, enkä voinut välttyä kuulemasta useamman ihmisen vieressäni käymää keskustelua. Keskustelu kävi ajoittain kiivaanakin. Järjestykseen laitettiin niin työpaikan kuin parisuhteenkin vuorovaikutushaasteet. Osansa saivat myös naapurit ja aikuistuneet lapset. Pitelin penkin reunuksista tosissani kiinni, etten olisi tuppautunut keskusteluun. Se kun liittyi niin vahvasti siihen, mistä työkseni puhun, mutta myös siihen, mihin niin useasti meinaan itsekin kompastua.

Onhan se nyt niin – jos aivan rehellisiä itsellemme olemme – että helpoin tapa lähteä ratkomaan mitä tahansa ongelmaa tai haastetta, on toivoa jonkun muun tekevän muutosliikkeitä. Toivoa tai toisinaan jopa vaatia, että esihenkilö on se, joka itsekseen parantaa työpaikan kireän ilmapiirin. Tai vähintään työkaveri. Jos hän ymmärtäisi toimia toisin, olisi kaikilla helpompaa. Parisuhteen haasteet taas ratkeaisivat kertaheitolla, jos puoliso ymmärtäisi parantaa tapansa. Lasten kanssa olisi helpompaa, jos käyttäytyisivät ja tottelisivat – eivät olisi niin omaehtoisia. Liikenteessä kaikkien matka sujuisi joutuisammin ja jouhevammin, kunhan vaan muut autoilijat toimisivat yhtä taidokkaasti kuin itse toimin. Poliittiset päätökset tulisi tehtyä kerralla kuntoon ja ”oikein”, kun tehtäisiin niin kuin minä ajattelen. 

Harva meistä haasteiden edessä ensimmäiseksi istuttaa itseään peilin eteen ja kysyy:

"Mitä minä voisin tehdä toisin?"

Työyhteisöjen täytyy… 

Valtion pitää…

Kuntien on… 

Asukkaiden on huolehdittava…

Some on…

Kaikki yhteisöt muodostuvat meistä. Sinusta, hänestä ja minusta. En näe mitään mahdollisuutta lähteä muuttamaan yhtikäs mitään ilman oman vastuun tarkastelua. Voimme toki halutessamme käyttää kaiken energiamme siihen, että yritämme saada puolisoa, työkaveria tai somea muuttumaan. Voimme anella ja vaatia, uhkailla, pyytää ja toivoa, mutta silloin muutos lepää lopulta jonkun muun harteilla. Hän joko ottaa pyynnöstämme, vaatimuksestamme tai toiveestamme onkeensa tai sitten ei. 

Minuun voin vaikuttaa ja sinä sinuun. 

Jokainen voi harjoitella taitoja parempaan vuorovaikutukseen. Voin harjoitella tunnetaitoja, mitkä auttavat kinkkisistä tilanteista selviytymisessä. Harjoittelun tuloksena tietää ja tunnistaa tapansa toimia. Ymmärtää, milloin on puhallettava tuulta purjeisiin, jotta uskaltaa ryhtyä tai asettaa rajoja, mutta ymmärtää myös milloin on syytä poistua paikalta rauhoittumaan. 

Itsensä kanssa pidettävissä peilipalavereissa useimmiten hävettää. Niissä tietoisuuteen nousevat ne vuosienkin takaiset hetken, kun on epäonnistunut. Pinna palanut tai suusta tullut laskettua ilmoille sellaista, mitä ei tarkoittanut. Siinä muistuvat mieleen ne äkkipikaistuksissa kirjoitetut meilit tai ne somekirjoitukset, joissa on provosoiduttu – syystä tai syyttä. Annettu samalla mitalla takaisin. Juuri tämän oman mielemme tuottaman elokuvaesityksen vuoksi vältämme peilipalavereita. Ne tuntuvat niin äärettömän epämiellyttäviltä. Mieluummin nostamme tikun nokkaan tarkasteltavaksi muiden virheet. 

Voisimmeko yhteistuumin todeta olevamme kaikki kesken - epätäydellisiä ja erehtyväisiä? Jos voimme, saamme vaativuuden rinnalle ripauksen lempeyttä ja ymmärrystä. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, mutta jos edes ripaus. Sallisimmeko epätäydellisyyden myös itsellemme? Voisimmeko tuskallisesta häpeän tunteesta huolimatta ryhtyä useammin pysähtymään sen äärelle, miten itse toimin? 

Mitä tapahtuisi jos kaikki laskeutuisimme kaikkitietävyyden ja paremmin osaamisen korokkeelta? Jos emme joka asiaan ja näkökulmaan olisi omaa mielipidettämme tuppaamassa. Jos emme arvostelisi puolison tapaa ripustaa pyykit, vaikka omasta mielestämme tietysti juuri se oma tapa on niin erinomainen. Entä jos emme jokaisesta eriävästä mielipiteestä ja ajatuksesta työyhteisössä provosoituisi ja avaisi sanaisen arkkumme kertoaksemme, miten kertakaikkisen typerä jonkun toisen ajatus on. Entä jos paremmin tunnistaisimme ne kohdat itsestämme, kun jakohihna katkeaa ja moottori tilttaa?

Millaisessa maailmassa eläisimme jos jokainen panostaisikin naapurin, työkaverin ja puolison sijaan itseensä? Omiin taitoihinsa ja tapaansa kommunikoida? Jos jokainen valitsisi taistelunsa viisaammin. Punnitsisi milloin on syytä arvostella ja puuttua ja senkin jälkeen vielä käyttäisi harkintaa. Viekö tapani esittää ajatukseni asioita oikeasti eteenpäin vai räksytänkö räksyttämisen ilosta? Puutunko vain, jotta saan puuttua. 

Me olemme se yhteiskunta, valtio, kunta, työyhteisö ja perhe. Jos näihin haluamme muutosta, olisi se syytä aloittaa itsestämme. Henkilökohtaisissa peilipalavereissa voisimme itsetuntemustamme hyväksi käyttäen tarkastella itseämme kriittisesti. Tutkiskella olemmeko ”joo joo” – henkilöitä ja mukaudumme aina siihen, mitä joku jämäkämpi keksii ehdottaa. Vai olemmeko niitä kaiken tietäjiä, jotka mielellään toivovat, että asiat sujuvat kuten haluamme. Ehkä olemme jotakin tältä väliltä. Oleellista itsellemme on, että tiedämme. Jotta jotain voi muuttaa, on tiedettävä missä mennään nyt. 

Älkääkä ymmärtäkö väärin, totta kai saa puuttua ja nostaa keskusteluun yhteiskunnan tai työyhteisön epäkohtia, kunhan pitää ajatuksissa myös oman vastuun merkityksen ja toista kunnioittavan otteen. Maailma muuttuu kyllä, yksi kunnioittava kohtaaminen ja keskustelu kerrallaan.