Viime aikoina puhetta hoitaja- ja resurssipulasta ei ole enää korostettu, ja viesti voimakkaista säästötoimenpiteistä on, ettei potilasturvallisuus niiden seurauksena vaarannu. Hoitajia, esihenkilöitä sekä tuki- ja ostopalveluita on vähennetty säästöjen nimissä. Arki näyttää yhä toimivan – ainakin paperilla.
Pinnan alla kytevät vakava huoli ja paniikkitunnelmat. Emme voi jatkaa tällä polulla siten, etteivät vaikutukset näy missään. Ensimmäiset merkit eivät välttämättä ole potilaille heti dramaattisia. Ehkä odotusajat pitenevät tai hoitajien kasvot näyttävät entistä väsyneemmiltä. Ehkä potilaat saavat viettää vielä vähän enemmän aikaa yksin odottaessaan, että joku ehtii heidän luokseen.
Mitä tapahtuu hoitotyölle ja sen tekijälle, kun edellä mainitut asiat kasaantuvat? Se tarkoittaa tehtäväsiirtoja esimerkiksi potkut saaneilta osastonsihteereiltä hoitajille. Pian oikein mikään ei toimi. Se repii hermoja, uuvuttaa ja johtaa sairauslomien kasaantumiseen tilanteessa, jossa sijaiskiellot ovat arkipäivää.
Elämme illuusiossa, että hoitotyössä kaikki on hyvin. Oikeasti vallitseva tilanne ei ole kestävä. Emme ilmeisesti osaa arvostaa hoitajien työtä ennen kuin apu viipyy liian kauan. Kuinka paljon tällainen ”säästäminen” tuleekaan meille vielä tulevaisuudessa maksamaan?
Koska emme osaa arvostaa ”näkymätöntä työtä” silloin, kun kaikki on hyvin, tulemme heräämään karusti siihen, miten sen katoaminen näkyy sote-palveluissa, kansanterveydessä ja -taloudessa. Meidän ei pitäisi odottaa hetkeen, jolloin potilaisiin sattuu. Nyt on aika kysyä, mihin suuntaan olemme menossa – ja mitä olemme valmiita menettämään ennen kuin toimisimme toisin.
Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.
