Kuka tukee kakkosruuhkavuosista kuormittunutta hoitajaa?

Kuvittele tilanne, jossa keski-ikäinen hoitaja yrittää yhdistää työelämän vaatimukset, perheen arjen ja ikääntyvien vanhempiensa hoidon. Tämä on todellisuutta niille, jotka joutuvat ottamaan vastuuta vanhempiensa hyvinvoinnista samalla, kun he tekevät työkseen hoitotyötä, pyörittävät perhe-elämää ja seuraavat vanhusten hoidon palvelujen heikkenevän.

Yhä useammat vanhukset asuvat kotona, mikä on seurausta muun muassa hoitopaikkojen vähentämisestä ja kotihoidon suosimisesta. Tämä suuntaus on tuonut mukanaan haasteita. Kun vanhukset eivät pärjää tuettunakaan yksin kotona, he päätyvät usein päivystyspoliklinikoille ja vuodeosastoille, mikä kuormittaa säästötavoitteiden kanssa kamppailevaa terveydenhuoltojärjestelmää.

Kakkosruuhkavuosi-ilmiö tuo mukanaan monia haasteita, mutta myös mahdollisuuksia uudelleen arvioida, miten yhteiskuntamme tukee satoja tuhansia läheisiään hoitavia lapsia. Heistä keski-ikäiset hoitajat joutuvat tuplahoitotaakan alle. Ensin he hoitavat kiireiset työpäivät muita ja sitten he kiiruhtavat hoitamaan omia vanhempiaan.

Todennäköisesti yhä useammin hoitajat tinkivät omasta työajastaan ja tuloistaan huolehtiakseen vanhemmistaan. Tämä voi johtaa taloudellisiin vaikeuksiin ja pienempään eläkekertymään. Tuplahoitaminen on raskasta sekä mielelle että keholle.

Työelämän joustavuus on avainasemassa, jotta hoitaja voisi yhdistää työn ja hänelle yhä enemmän siirtyvän vastuun läheisten arjen sujumisesta. Viisi päivää omaishoitovapaata vuodessa ei riitä alkuunkaan, kun läheisenä on vaikkapa kotona asuva moni- ja muistisairas vanhus.

Moni joutuu maksamaan työpoissaolojaan omasta kukkarostaan, soittelemaan töistä vanhemmilleen setviäkseen kriisitilanteita ja rokottamaan ajan työstä palautumisestaan. Omaishoitajaksi ryhtyminen on toki yksi vaihtoehto, mutta osa hyvinvointialueista joutui harmonisoimaan omaishoidon tukia alaspäin, eikä tuen lähtökohta ole vastuuseen ja ”työmäärään” nähden hääppöinen.

Keski-ikäisten hoitajien uupuminen on riski, joka voi johtaa siihen, etteivät he jaksa tehdä töitä eläkeikään saakka, jolloin he poistuvat työmarkkinoilta. Tämä ei ole vain yksilön ongelma, vaan sillä on laajempia yhteiskunnallisia vaikutuksia, kuten verotulojen väheneminen sekä sairausloma- ja eläkejärjestelmän kuormittuminen.

On tärkeää kehittää ratkaisuja, joilla kakkosruuhkavuosista selvitään paremmin. Tämä voi tarkoittaa joustavampia työaikajärjestelyjä, parempia tukipalveluja, kuten ikääntyneiden perhehoitoa, ja riittäviä sairaan vanhemman poissaolovapaita työelämästä. Vain näin voimme varmistaa, että työssäkäyvät hoitajat jaksavat huolehtia rakkaistaan ilman, että heidän oma hyvinvointinsa siitä liiaksi kärsii.

Enkä siis halua sanoa, että vanhusten kanssa kotona vietetty aika tulisi nähdä yksipuolisesti yhteiskunnallisena taakkana. Tarkoitukseni on pohtia kanssasi sitä, mitä huoltosuhteen muutos meidän keski-ikäisten tulevaisuudelle keskellä leikkauskurimusta ja harmaantuvaa yhteiskuntaa tarkoittaa.

Mitä mieltä sinä olet?

Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.