Kuherruskuukausi opintojen kanssa on ohi

Joululoma on lomailtu. Pääosin oikeasti lomailin, elin ilman aikatauluja ja sekoitin uni-, ruoka ja treenirytmit. Tein vain vähän töitä, nekin juoksuohjelmointeja, jotka saatoin tehdä kotoa käsin. Ulkoilin paljon, olin perheeni kanssa ja käynnistelin säännöllistä juoksua. Lokakuussa olin kärsinyt nilkkatulehduksesta Vaarojen maratonin 65 kilometrin jälkeen, marraskuussa en juossut ylimeno- eli huilikauden sekä itsestäni mehut imeneen työharjoittelun takia. Joulukuussa oli kivempaa treenata salilla.

Kuvittelin puhkuvani intoa koulun taas jatkuessa, mutta toisin kävi. Toisessa koulussa opiskelevan kollegan kurssit tuntuivat omiani kiinnostavammilta. Hän oli myös kerännyt syyslukukauden aikana huomattavasti enemmän opintopisteitä kuin minä – tiedän, ei kannata vertailla.

En varsinaisesti juhlinut kuullessani etäopetuksen jatkuvan ainakin tammikuun. Syksyllä olin aina kampuksella, kun se vain oli mahdollista. Kun kävimme läpi sisätautien kurssin sisältöä, tuntui kuin eteeni olisi läväytetty epämääräinen massa asiaa, jolla ei ollut loppua eikä alkua ja jota ainakin ensisilmäyksellä tuntui mahdottomalta hallita. Mitä olinkaan luvannut itselleni syksyllä – olla järjestelmällisempi opiskelija.

Eli suoraan sanottuna motivaatio oli nolla. Onneksi sieltä ei ole kuin yksi suunta, ja se on ylöspäin, toivottavasti. 

Lomalla huomasin olevani lopen kyllästynyt pandemiauutisiin. Totta on, että tilanne on hirveä, mutta perusterveydenhuoltoa on ajettu alas jo vuosia. Säästetty on kaikesta, niin hoitajien jaksamisesta kuin rahastakin.

Silmä alkoiKIN tarttua kiivaasti tulevaa omaa alaa koskevaan uutisointiin. Joka päivä olen lukenut jotain, mutta en kertaakaan mitään positiivista!

Ylen artikkelit hoitajien paremmista palkoista ja työoloista Norjassa ja Ruotsissa sekä hoitotyön ”kaameasta imagosta” eivät suinkaan opiskelumotivaatiota nostaneet. Uutinen siitä, että joka kolmas naisten päihdekuntoutusyksikön asiakas on sote-alan ammattilainen, sai silmät suuriksi. Ja se, että viime vuonna kolmessa ammattikorkeakoulussa sairaanhoitajan päiväopintoihin oli enemmän aloituspaikkoja kuin ensisijaisia hakijoita, ei ihmetyttänyt. Nyt olisi korkea aika toimia ja tehdä muutoksia, mutta saa nähdä, jäävätkö aluevaalien lupaukset vain sanahelinäksi.

Kuherruskuukausi hoitotason ensihoitajan opinnoissani vaikuttaa siis olevan todella ohi, ja takana on sentään vasta ensimmäinen lukukausi. Mutta kun joka tuutista lukee ja kuulee vain negatiivista alaan liittyen, alkaa sitä väkisinkin miettiä, että mitä ihmettä olen tekemässä. Jos taas laittaa pään pussiin ja leikkii, ettei alalla ole ongelmia, sekään ei tunnu toimivalta ratkaisulta.  

Valitsinko sittenkin väärin? Rehellisesti sanottuna olen miettinyt sitäkin, olisiko minun pitänyt panostaa tässä ammatinvaihtoasiassa sittenkin kunnolla ensimmäiseen toiveeseeni eli poliisikouluun?

Pienen toivonkipinän opiskelumotivaation noususta antaa kuitenkin tapaus, jossa hiljattain olin mukana läheiseni kanssa ja josta todelliseksi onneksi selvisimme säikähdyksellä. Kun tarkkailin Stadin brankkareiden eli Helsingin pelastuslaitoksen ensihoitajien toimintaa omassa olohuoneessani, jälkikäteen mietin kahta asiaa. Kyllä vain mielelläni maksan veroja ja että tulisipa minustakin samanlainen ensihoitaja: rauhallinen, ystävällinen ja niin potilaan kuin hänen läheisensä huomioiva rautainen hoitoalan ammattilainen.

Jää nähtäväksi – ehkä tulee, ehkä ei. Päivä kerrallaan eteenpäin. Mukavaa tätä vuotta! 

Klikkaa itsesi blogin Facebook-sivuille tai tule Instagramiin!