Tehtäväsi on kuunnella syviä traumoja, kipuja, oireita, menetyksiä ja rikkirevittyjä unelmia. Ei käy kieltäminen, etteivät kohtaamiset kuoleman leijuessa tunkkaisessa ilmassa ympärillänne olisi raskaita sinulle sairaanhoitajana. Silloin voit ajatella, ettet koe kuin pisaran siitä epätoivosta, jota potilaasi kokee. Siksi teet yhdessä hänen kanssaan työtä sen eteen, että hän jaksaisi elää seuraavaan päivään.
Jos menetät potilaasi, jonka kanssa olet aloittanut matkan kohti toipumista, tunnet surua ja voimattomuutta. Kuolema on vieras, jota opit psykiatrisessa hoitotyössä kunnioittamaan, kun olet ensin käsitellyt epäonnistumisen tunteesi. Tällaisten kokemusten jälkeen opit iloitsemaan potilaittesi kanssa jokaisesta pienestä muutoksesta, jotka vievät heitä pois kuoleman läheisyydestä kohti voimaantumista ja toipumista.
Kohtaamiset eivät katoa helposti mielestäsi. Ne kun muistuttavat sinua yhtä aikaa elämän hauraudesta ja kauneudesta. Siksi jokainen kuulemasi elämänkohtalo ansaitsee tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Ymmärrät, että jollei ihminen tule kuulluksi, nähdyksi ja kohdelluksi arvostavasti, hänen ihmisyydestään on pian jäljellä vain varjo.
Psykiatrisena sairaanhoitajana opit, että jokainen potilas on ainutlaatuinen, ja heidän tarpeensa ovat yksilöllisiä. Opit olemaan kärsivällinen ja pysymään rinnalla, vaikka matka kohti toipumista on pitkä ja mutkikas. Lisäksi kohtaamiset elämän rajalla opettavat sinulle kiitollisuutta hyvistä ja terveistä päivistä.
Työvuoron jälkeen käyt lyhyesti pukukopissa läpi päivän potilaskohtaamisia. Jokainen tarina on opettanut sinulle jotain uutta ihmisyydestä ja mielenterveyden sairastumisesta. Huomaat pohtivasi yhä uudelleen, miten paljon kuoleman läheisyydessä tarvitaan herkkyyttä, vahvuutta ja rohkeutta. Mutta. Ei niinkään sinulta.
Seuraa ja kommentoi blogia. Tämä teksti myös tykkää, kun sitä jaetaan luettavaksi muille. Mainion Facebook-sivulle pääset tästä.
