Mitähän muuta Uudellamaalla olisi tarjolla? En saanut koskaan tietää sitä, sillä Jobiili kaatui, mutta kirjauduin uudestaan sisään. Pääsin sisälle, mutta en pystynyt klikkaamaan yhtään mitään, ja kas, Jobiili oli taas heittänyt minut ulos.
Samaan aikaan olin kirjoittanut luokkani WhatsApp-ryhmään viestin, joka alkoi kolmella kirosanalla. Luokkatoverini vastasi, että Espoossa on vielä yksi paikka, HAE! Toinen luokkatoverini vastasi, että myös Itä-Uudellamaalla on yksi paikka, HAE! No, koska Jobiili vain jatkoi heittämistäni ulos, jotkut toiset onnekkaat saivat nekin napattua.
Siinä hetkessä olin aivan raivona, vaikka en suutu helposti. Olin vihainen itselleni, etten ollut saanut paikkaa. Olin vihainen nettiyhdeydelle, joka oli pettänyt minut hitaudellaan. Olin vihainen Jobiilille, koska se on mielestäni vain käsittämättömän epäreilu systeemi.
Olin vihainen opinnoilleni, koululle ja opettajille, että he pakottivat meidät osallistumaan tällaiseen älyttömään show'hun, joka totta kai osalle aiheutti ilon aiheita, mutta monille myös stressiä ja pettymyksiä.
JOS ensihoito olisi kohdannut minut tuolla hetkellä, olisi ensihoitokertomuksessa lukenut varmaankin, että potilas on hysteerinen, itkuinen ja hyperventiloiva, ylikierroksilla ja pois tolaltaan. Normaalisti minulla on erinomainen paineensietokyky ja hankalassakin tilanteessa pysyn rationaalisena. Osaan rauhoittaa itseni ja pystyn palauttamaan itseni tähän hetkeen hengityksen avulla. Nyt kuitenkin itkin ja haukoin henkeä peiton alla. Henkinen stressi ensimmäisen yövuoron jälkeisessä väsymyksessä vain oli liikaa ja provosoi liiallista hengittämistä, joka pahensi tilannetta.
Ja tavallaan ensihoito minut kohtasikin, tosin etänä. Linjoilla nimittäin oli onneksi kaksi ensihoitajaystävää, jotka tiesivät tismalleen, miltä minusta tuossa hetkessä tuntui. He saivat minut rauhoitettua viesteillään. Nukahdin itkien ja heräsin vajaa kolme tuntia myöhemmin päänsärkyyn. Muistin välittömästi silmäni avatessani, että työharjoittelupaikka, josta on kiinni oma valmistumiseni, jäi saamatta.
Myöhemmin päiväLLÄ aamun tapahtumat jo huvittivat. Kävin pitkällä koiralenkillä metsässä ja mietin, miten ihmeessä olin edes pystynyt itseni lietsomaan moiseen tilaan. Illalla mennessäni taas yövuoroon kerroin kollegoille aamun tapahtumista ja itseäni nauratti jo. Pystyin iloitsemaan täysillä iltavuorosta kotiin lähteneen työkaverin saamasta harkkapaikasta.
Okei Suomi, täältä tullaan! Muutama päivä myöhemmin aloin katsella työharjoittelupaikkoja muualta Suomesta. Nyt odotan Jobiilin aukeamista itselleni koko Suomeen, ja verkot ovat vesillä jo muitakin reittejä.
Vaikka paikan saaminen Uudeltamaalta olisi ollut lottovoitto, niin uskon, että tälläkin oli tarkoituksensa. Olenhan jo tehnyt ambulanssityöharjoittelut sekä Itä-Uudenmaan että Helsingin pelastuslaitoksilla, ja nyt elämällä on tarjota jotain ihan muuta.
Toki mietin, millä taas rahoitan tämän kaiken, koska kun lähden muualle viideksi viikoksi, joudun maksamaan omat asumiskuluni kotona ja siellä muualla, enkä pysty samaan aikaan keikkailemaan ja tienaamaan rahaa. Onneksi ex-puolisoni on luvannut ottaa kopin 14-vuotiaasta ja koirasta, jotka asuvat vuoroviikoin kanssani ensi kuusta lähtien. (Kyllä, elämässä on ollut muutakin stressiä, kuten avioero, ja tuossa Jobiili-pettymyksessä varmaan purkautui niitä muitakin viime aikojen huolia.)
Mutta: nyt on näin ja sitten toisin. Asiat järjestyvät tavalla tai toisella. Odotan jo mielenkiinnolla sitä, missä tulen syventävän hoitotason ensihoidon ja vihoviimeisen työharjoitteluni tekemään.
Ihanaa marraskuuta ja voimaa erityisesti kaikille työharjoittelupaikkaa metsästäville! Ette ole yksin tunteidenne kanssa.
Jenny
