Eräänkin kerran silloin teini-ikäiset tyttäreni tulivat katsomaan, mitä ihmettä huoneessa tapahtui. ”Täälläkö te vain istutte ettekä sano mitään?”
”Tämä hiljaisuus on ihanaa”, vastasin. ”Ei tarvitse puhua mitään. Me levätään.” Isäni hymyili.
On hyvin mahdollista, että osa muistisairaista ihmisistä ja myös ikäihmisistä valitsee olla hiljaa, vaikka he voisivat puhua. Minun käsitykseni mukaan tästä vaikenemisen näkökulmasta puhutaan harvoin. Että vaikeneminen voisi olla tietoinen valinta.
Jos mietin isääni, jolle looginen puhe oli tärkeää, vaikeneminen olisi ollut turvallinen valinta. Vaikenemalla saattoi estää sen, että ei enää saanut sanottua oikeita sanoja. Mutta vaikenemisella voi olla syvempiäkin merkityksiä.
Psykoterapeutti Suvi-Tuuli Porkka kirjoittaa tekstissään Hiljaisuus muistisairaan hoidossa, että muistisairas ihminen voi tuntea olonsa epämukavaksi vieraiden ihmisten seurassa mutta joskus myös tuttujen seurassa.
Aivan kuten terveetkin ihmiset.
On mahdollista, että isäni mielsi minussa olevan esimerkiksi hänen omaa, ujoa äitiään, jonka kanssa oltiin suurimmaksi osaksi hiljaa.
Kun muistisairas ihminen käy mielessään elämäänsä läpi, suru, häpeä, viha tai kateus voivat aiheuttaa hänessä ahdistusta, kipua ja vastustusta, kirjoittaa Porkka. Nämä tunteet voivat saada muistisairaan ihmisen vetäytymään vuorovaikutuksesta.
Istuin kerran ryhmätilanteessa, jossa oli paljon muistisairaita ihmisiä. Paikalla olijoilta kysyttiin lempiruoista, mutta vieressäni istuva nainen ohitettiin, koska hän ei enää puhunut. Nojauduin häntä kohti, katsoin silmiin ja kysyin: Mikä on sinun lempiruokasi?
”Poronkäristys”, hän vastasi heti.
Hän tarvitsi henkilökohtaisen kohtaamisen.
Vielä ollessaan toimelias ja keskusteleva, isäni kärsi siitä, että hänen äänihuulissaan oli jotakin vikaa. Hän kävi puheterapeutilla treenaamassa. Nykyään mietin, saattoiko olla niin, että pelko puhua pysäytti hänen puheensa kurkkuun, eikä ääni kantanut. Olin jo aikaisemmin kokenut, että hän olisi halunnut olla elämässään vilkas tarinaniskijä, eikä hän koskaan hyväksynyt sitä, että olikin ujo ja hiljainen (vaikka juuri sellaisena aivan ihana). Vaikka hän olisi halunnut huomiota, sen kohteeksi joutuminen saattoi pelottaa häntä enemmän kuin oman paikan ottaminen omalla äänellä. Vaikenemalla ja ääniongelmilla hän suojautui?
Porkka kirjoittaa myös, että ikäihminen voi olla haluton puhumaan pelätessään, että hänen tarvitsevuutensa paljastuu tai hän tulee sivuutetuksi. Ehkä hän myös saattaa kokea, että hänellä ei ole tarpeeksi tärkeää sanottavaa tai hän ei osaa sanoa sitä sopivalla tavalla.
Isäni siis istui yleensä hiljaa hymyillen. Taitava hoitaja tiesi, että hän ehkä keskittyi kuuntelemaan, ehkä käsitteli voimakkaita tunteita tai otti vain pienen hengähdystauon.
Useimmiten hoitajat eivät lähteneet täyttämään hiljaisuutta höpöttelyllä vaan laskeutuivat hänen hiljaisuutensa pariin. Olisin kuitenkin ymmärtänyt, jos vaikeneminen olisi ahdistanut hoitajaa. Jos on esimerkiksi kasvanut kodissa, jossa on harrastettu rankaisevia mykkäkouluja, voi toisen puhumattomuus tuntua vaikealta.
Hoitajat toivottavasti näkivät, että isän tavoite ei ollut loukata heitä.
Kuten Porkka sanoo: itsensä tunteva ja omien elämänkokemustensa vaikutuksiin paneutunut hoitaja tai läheinen on muistisairaan ihmisen paras ymmärtäjä ja ihminen, jonka kanssa ikäihmisen on hyvä ja turvallinen olla.
