Edessäni seisoi salskeana nuorimies, joka oli aiemmin toimitettu psykiatriseen sairaalaan sekavassa tilassa.
Tuomisena hänellä oli suklaalevy. ”Halusin tulla kiittämään teitä hoidostani”, hän sanoi
reippaasti.
Muistan hyvin sen yövuoron, kun hänet ensimmäisen kerran ohjattiin päivystyksestä psykiatriselle
osastolle. Näen hänet edelleen muistoissani istumassa tapaamishuoneen tuolissa harhaisena, hätäisenä ja nälkäisenä.
Hän ei jaksanut vastata kysymyksiini, mutta huudahteli ohitseni kuulemilleen harhoille. Nälkä
hänellä kuulemma oli ja paha olla. Hän söi hyvällä ruokahalulla, kävi suihkussa ja sujahti sairaalan
puhtaiden lakanoiden väliin.
Vapaapäivieni jälkeen tapasin hänet iltavuorossa uudelleen. Hänen kätensä viuhtoivat
vimmatusti ilmaa, ja punainen lanka hävisi pian puheesta. Häneen oli vaikea saada kontaktia
psykoosioireiden läpi.