Vaikka opintojen alkaessa olin suorastaan järkyttynyt siitä, että ensimmäinen käytännön työharjoittelu olisi vain reilun kahden kuukauden opintojen jälkeen, osoittautui se jälkikäteen huippujutuksi.
Vaikka harjoittelun alussa tuntui kirjaimellisesti siltä kuin olisi hypännyt syvään päätyyn erittäin heikolla uimataidolla, niin tuon 114 harjoittelutunnin aikana tuli opittua enemmän kuin miesmuistiin! Kiitos kuuluu toki hyvälle ohjaajalleni sairaalan kuntoutusosastolla, ja esimerkiksi osaston lähihoitajille, jotka myös kärsivällisesti jaksoivat paljastaa perushoidon saloja. Paljon opin myös siksi, että olin utelias, kiinnostunut ja halusin oppia.
Tässä syksyni kohokohdat: Matikan taitoja on ollut mukava verestää syksyn aikana. Vaikka pieneksi pettymyksekseni pääsin lääkelaskutentistä läpi vasta toisella yrittämällä, itsetunnolle on tehnyt hyvää huomata, että opin kyllä, kun vain maltan harjoitella. Olen aina pitänyt itseäni huonona matikassa. Onkin ollut virkistävää huomata, että tuon peruskouluaikaisen olen surkea matikassa -uskomuksen voisin jo karistaa selkärepustani.
En myöskään osannut ennakolta sanoa, miten reagoisin, kun joudun tekemisiin vieraan ihmisen veren, virtsan, liman, oksennuksen, mätää erittävän haavan tai ulosteen kanssa. Arkipäivää hoitajille, mutta toden totta ei "siistissä sisätyössä" olleelle.
Nopeasti huomasin, että kun nämä asiat kohtasi asiaan kuuluvassa ympäristössä asiaan kuuluvat työvaatteet ja varusteet päällä, ne olivatkin työasioita muiden työasioiden joukossa. Olen siis löytänyt myös itsestäni uusia puolia.
Etukäteen olin myös miettinyt, miltä tuntuu olla varsin lähelläkin vierasta ihmistä hoitamassa asiaa, joka saattaa tuntua hänestä itsestäänkin vaikealta. Sekin sujui yllättävän luontevasti. Oli siis iso helpotus huomata, että sairaalaympäristö tuntui itselleni luonnolliselta. Ainoat sairaalakokemukseni kun ovat kolme ilman pulmia sujunutta synnytystä ja vierailut osastoilla jo edesmenneiden isovanhempien luona.
Jos asiat eivät olisi sujuneet niin helposti kun sujuivat, olisi ollut pakko miettiä, opiskelenko edes oikeaa alaa, ja onko minusta tähän. Ensihoitajan työssä nähnee varmasti sellaistakin, mitä vielä en osaa edes kuvitella.
Mutta parasta ovat olleet ihmiset, vaikka olen perheellinen. Parin koronavuoden, aiemman runsaan etätyöskentelyn ja yrittäjän töissä tuntemani yksinäisyyden jälkeen olen ollut aivan liekeissä, kun olen saanut jakaa päiviäni ihmisten – koulukaverien, opettajien sekä työharjoittelun kollegoiden ja kuntoutujien – kanssa. On ollut mahtava tutustua uusiin ihmisiin ja päästä osaksi uusia yhteisöjä, vaikka sitten vain hetkeksi.
Mielenkiinnolla SIIS odotan, mitä ensi kevät tuo tullessaan. Ainakin tämä matka jatkuu, se jo ilahduttaa.
