Ensihoitajan kolumni: Teimme parhaamme, mutta se ei riittänyt ja sinä kuolit

Sinun silmissäsi oli hätä. Et pystynyt puhumaan, sillä keskityit vain hengittämään. Hengitit koko kehollasi: riivit happea kaikin voimin sisääsi, taistelit primitiivisesti, jopa pikkuvarpaasi näyttivät osallistuvan puurtamiseen. Tuntui pahalta nähdä hätäsi.

Hyökkäsin auttamaan sinua. Monia asioita tapahtui samanaikaisesti, en tiedä huomasitko. Korjasimme asentoasi, annoimme sinulle lisähappea, laitoimme kanyylit molempiin kyynärtaipeisiisi. Pakko myöntää, että meidän tiimimme pelasi hienosti, toiminta eteni kuin tanssi.

Sinun olosi ei kuitenkaan helpottunut. Katsoimme epäuskoisina, kun mikään ei tuntunut auttavan. Happimaskin takaa näin suusi, joka oli yhä vain ammollaan auki yrittäen hengittää.

Olen pahoillani. Emme pystyneet auttamaan sinua.

Sitten sinä valahdit elottomaksi. Toimintamme muuttui entistäkin järjestelmällisemmäksi. Turhat tavarat heitettiin tieltä pois, hiki virtasi ja jalkani puutuivat kyykkiessäni lattialla. Teimme hartiavoimin töitä auttaaksemme sinua. Keskityimme sinuun täysin. Aika katosi – paitsi siltä, joka kellotti elvytyksen etenemistä.

Lopulta meidän oli todettava, ettemme pystyneet auttamaan sinua. Olen pahoillani. Minä tiedän meidän tehneen kaiken mahdollisen eteesi. Nyt se ei riittänyt ja sinä kuolit. Sinun silmäsi jäivät minulle mieleen, ja muistan ne yhä.

Lukija, muistatko sinä vanhoja potilastapauksia? Jäävätkö ne mielesi nurkkiin pyörimään? Minulla jäävät. Joku voisi olla sitä mieltä, että se on huono asia ja osoitus ammattitaidottomuudesta tai heikkoudesta. Minä en kuitenkaan usko niin. Koen olevani vain inhimillinen ja pohdiskeleva.

Kohtaamani ihmiset eivät ole taakka kannettavakseni, vaan ennemminkin näen heistä jokaisen oppina ja oppaana – jotain annettavaa heillä on minulle ollut. En muista nimiä enkä edes kasvoja, mutta muistan häiveitä, tunnelman ja sanoja, jotka sanottiin hiljaa, painokkaasti tai hämmentyneenä. Muistan silmiä.

Ajoittain on ihan kummallista, miten jokin hyvin tavallinen tapaus jää mieleen. Se vanhempi rouva, jolla oli jalka kipeä, tai se yksi setä, joka ei ollut hoksannut kuumeilevansa. Ne ovat piirtyneet muistoihini, vaikka tapauksissa ei ollut yhtikäs mitään erikoista. Ehkä alitajuntani joskus antaa minulle vastauksen, miksi nekin olivat niin tärkeitä säilyttää.

Kirjoittaja on sairaanhoitaja-ensihoitaja, joka kuvittelee aina olevansa televisiosarjassa heittäessään hyvää vitsiä työparin kanssa ambulanssilla ajellessaan.