Havahduin eräänä päivänä miettimään, ettei kukaan ole todennut minulle enää pitkään aikaan näin: ”Ai, opiskelet ensihoitajaksi, miten ihmeessä siihen päädyit? Et varmaan ymmärrä, kuinka raskasta työtä se onkaan.”
Naurahdin ääneen, että olenkohan jo kannukseni ansainnut. Ei ollut nimittäin kerta tai kaksi, kun varsinkin ensimmäisenä opiskeluvuonna sain kuulla vastaavaa usein joltain hoitoalalla työskentelevältä ja nimenomaan naisoletetulta. Pakko kyllä sanoa, että yhdenkään ensihoitajan suusta en vastaavaa ole kuullut koskaan.
Epäilen, että syy tuohon oli taustani toimittajana ja viestinnän ammattilaisena. Olinhan ollut sisäsiisteissä töissä, joihin sai pukeutua nätisti. Ehkä kommentoijia mietitytti, miten pärjäisin hoitoalan vaihtelevissa tilanteissa, sairauksien, tapaturmien ja eritteiden parissa. Olen myös miettinyt, pidettiinkö minua aiempien töideni takia jotenkin hienohelmana. Ensimmäisessä perushoidon työharkassa ensimmäisenä opiskelusyksynä aiemmat työni tulivat puheeksi kahvihuoneessa. Muistan hyvin, kuinka pari hoitajaa puisteli päätään, ja totesi, että mitä ihmettä sä täällä teet, kun sulla on tommoset työt.