Tuo työ satunnaisesti viikonloppuisin ja kesälomilla olikin kaltaiselleni 1990-luvun laman keskellä eläneelle lapselle kuin lottovoitto. Sillä tuli rahoitettua omat menot aina Leviksen farkuista Tiimarin tarroihin. Toki olin jo ennen tuota useaksi vuodeksi venähtänyttä siivoustyörupeamaa lajitellut ja jakanut mainoksia pitkin omakotitalolähiötä samaisen ystäväni kanssa. Eli duunia oli toden totta painettu ennenkin.
Vihoviimeinen palkaton mutta toiseksi viimeinen työharjoitteluni kipeiden potilaiden, hengityskoneiden, intubaatioputkien, piuhojen, imuletkujen, kanyylien, katetrien ja dreenien keskellä päättyi siis posket positiivisesti punehduttavaan arvioon ja työpaikkaan.
Eräänä aamuna nimittäin vain tunsin, että viihdyn kyseisellä osastolla niin hyvin, että haluan tehdä töitä siellä. Samaisena aamuna marssin osastonhoitajan huoneeseen, istahdin alas ja kysyin töitä. Osastonhoitaja totesi, että oli kuullut minusta vain hyvää palautetta ja että oli kahdessa minuutissa nähnyt, että olen reipas ja sopisin.
Tarkoitukseni oli aloittaa osastolla heti valmistumisen jälkeen huhti-toukokuussa, mutta yllättäen jouduinkin luopumaan duunista. Tilalle tuli nimittäin tilaisuus, joka sopii vielä paremmin ammattikorkeakoulusta ensihoitajaksi valmistuvalle. Sen luokse minut johdatti hetkellinen intuitioni, suosittelijani kauniit sanat ja ehkä vähän sekin, millainen tyyppi oikein olen ja mitä olen poiminut elämänpolkuni varrelta matkaan mukaan.
Elämänpolkuni on nimittäin ollut täyteläinen, eikä toki vain töiden suhteen. Paitsi että viimeiset kaksi vuosikymmentähän olen ollut ammateiltani toimittaja ja liikunnanohjaaja, olen tehnyt elämässäni jo tähän saakka monia erilaisia töitä.
Olen ollut ravintolassa tarjoilijana ja baarimikkona, ruokakaupassa, bensa-asemalla ja vaatekaupassa myyjänä, hautausmaalla ulkotyöntekijänä, squash-hallin kassana, juoksuvalmentajana, luennoijana, tiskaajana kesäravintolassa, paistamassa pihvejä hampurilaisravintolassa, kustannustoimittajana kirjakustantamossa ja asiakkuuspäällikkönä yritysviestintäfirmassa.
Hoitajana olen tehnyt töitä kotihoidossa, sairaankuljettajana yksityisessä ambulanssissa, sh-sijaisena Husilla sekä sh-sijaisena kaupungin psykiatria- ja päihdepalveluissa.
Jokaisesta tekemästäni työstä on ollut hyötyä itselleni niin elämässä kuin nyt hoitajanakin. Jokainen työ on opettanut jotain uutta ja arvokasta, oli kyse sitten ihmisten kohtaamisesta, läsnäolosta, asiakaspalvelusta, yllättävässä tilanteessa toimimisesta tai vaikkapa kädentaidoista.
Olen aina ajatellut, ettei paskaduuneja ole, vaikka jotkut ihmiset joitain minunkin listaltani löytyviä hommia siksi kutsuvat. Sisäsiisteissä toimistoduuneissakaan ollessani en ole arvottanut ihmistä tittelin tai koulutuksen mukaan. Itse asiassa en edes sen mukaan, onko työelämässä vai ei, kaikilla on syynsä ja selkäreppunsa, eivätkä ne ole muiden nähtävissä tai ylipäätään muiden asioita.
Toki tuosta ruskeasta eritteestä puhuttaessa olen vallan hyvin oppinut jo sen, että se – ja kaikki muut vastaavat eritteet, mitä kuvitella saattaa – kuuluvat hoitajan työhön. Mutta niihinkin totuin nopeasti, jopa limaan, joka sai itsessäni ihka ensimmäisessä hoitoalan työharjoittelussani ollessani oksennuksen kurkkuun. Mutta siitä on aikaa, ja olen kehittynyt, niin ihmisenä kuin hoitajana.
Niin ja kiitos maailmankaikkeudelle piparmintun tuoksuisista nenäkävyistä! En ole niiden hanakka käyttäjä, mutta niille on paikkansa, jotta jotkut työtehtävät saadaan taputeltua maaliin asti.
Nyt olen kuitenkin viittä vaille valmis ensihoitaja, joka ei tahdo itsekään ihan vielä uskoa, että valmistuminen kolkuttelee ovella muutamien kuukausien kuluttua.
Ihanaa, että olet kulkenut mukanani. Kannustaa saa mielellään vielä näin loppumetreilläkin,
terveisin Jenny
