Kunnioitus arjen perusasioita kohtaan palautti motivaation opiskeluun. Saattaa toimia myös (etä)töiden kanssa!
Vuoden ensimmäinen postaukseni tänne blogiini oli kaikkea muuta kuin positiivinen – itsekin jo ihmettelin, että mitä tästä kevätlukukaudesta mahtaa tulla. Mutta niin vain se kadonnut opiskelurytmi löytyi, etäopetus alkoi jälleen maistua ja olo on huomattavasti valoisampi kuin vielä pari kolme viikkoa sitten.
Minusta tuntuu taas, että muutamien harha-askelten ja paikalla junnaamisen jälkeen todella olen matkalla ensihoitajaksi.
Joululomalla olin hukannut kaikki hyväksi havaitut rutiinini – ja myös roikkunut somessa ja uutisia lukemassa järisyttäviä määriä, ruutulaskurin mukaan jopa 4 tuntia päivässä.
Toki on hyvä ottaa rennosti ja elää hetkessä. On myös hyvä tietää, missä pandemian suhteen mennään ja mitä hoitoalasta ylipäänsä uutisoidaan. Sosiaalinen media paitsi työllistää minua, myös inspiroi suuresti. Mutta rajansa kaikella.
En kuitenkaan laittanut päätäni pussiin, kuten aiemmin uhkasin. Mutta aloin ymmärtää, ettei hoitoalan ahdinko saati korona katoa sillä, että luen tuntitolkulla keskenään ristiriitaisia mielipiteitä, arvailuja ja pelkkää negatiivista.
Mitä tarvitsen arkeeni lisää ja mitä vähemmän, pohdin. Nopeasti tajusin, että minun pitää palata hyväksi havaitsemiini rutiineihin ja keskittyä oman arkeni edistämiseen ja omaan hyvinvointiini sen sijaan, että yritän kantaa koko maailmaan harteillani.
Koska kotimme neljä seinää ovat tulleet tutuiksi ja kävelyt kampukselle ja takaisin ovat jääneet kokonaan pois, aloitan aamuni ulkoilulla. Osan matkasta saatan nuorimmaistani kouluun, ja loppumatkan kävelen podcastia kuunnellen. Tunnin aamulenkki antaa jo tuhansia askelia ja saa olon virkeämmäksi kuin se, että siiirtyisin luennolle suoraan sängystä. Kotona askeleita ei kovin paljon kerry, kun kulkee keittiönpöydän, jääkaapin ja vessan väliä.
Toinen hunningolla ollut asia, joka vaati ehdottomasti kuntoon laittamista, oli ruokarytmini. Alkuvuoden söin miten sattuu, ja usein perhettä odotti kotona nälkäinen ja hieman huonotuulinenkin opiskelija.
Aloin keskittyä omalla kohdallani päivän tärkeimpiin aterioihin eli erityisesti aamupalaan ja lounaaseen. Hyvin nopeasti huomasin sen vaikutuksen jaksamiseeni. On niin paljon helpompaa keskittyä vaikka sitten kuivakkaankin aiheeseen, kun vatsa ei kurni ja verensokerit heitä kärrynpyörää. Enkä voi sanoa, että tämä positiivinen huomio olisi tullut itselleni minkäänlaisena yllätyksenä. Mutta niin sitä vain unohtaa ne moneen kertaan hyväksi havaitsemansa keinot.
Taukojumppa on yksi päivieni kohokohdista. Taukojumppaan itse päivittäin joitain minuutteja kerrallaan ja sitä myös aktiivisesti latailen Instagramiin. Kun ei istu kolmea tuntia putkeen, vaan liikuttelee itseään muutamia minuutteja kerrallaan pitkin päivää, on olo ihan erilainen kuin silloin, kun on röhnöttänyt tunteja kaksinkerroin koneen äärellä ja joka paikkaan sattuu.
Olen myös jo pitkään tiennyt sen, etteivät laadukkaatkaan unet välttämättä riitä palauttamaan meitä päivän vaatimuksista. Siksi mikrotauot tekevät hyvää. Välillä on hyvä katsoa ikkunasta, kun lumihiutaleet leijailevat taivaalta.
Lakkasin vastailemasta sähköposti- ja muihin viesteihin kesken luentojen. Eilenkin onnistuin hoitamaan koko pitkän koulupäivän niin, että kännykkäni oli monen metrin päässä työpisteestäni.
Palasin myös itselleni sopivaan unirytmiin eli menen sänkyyn yhdeksän kieppeillä ja usein nukun jo puoli kympiltä. Silloin herään virkeänä ilman kelloa viiden aikaan, kuten tänäänkin kirjoittamaan tätä blogipostausta.
Tiedän, että aikaisin nukkumaan menevän aamuvirkun voi olla vaikea sopeutua vuorotyöhön, mutta se on myöhemmän ajan murhe.
En siis keksinyt pyörää uudelleen, mutta palasin kunnioittamaan arjen perusasioita. Kun elää arkeaan niin kuin on viime vuosina itselleen sopivaksi havainnut, jaksaa paremmin, motivaatiota ei tarvitse etsiä tai pakottaa ja keskittyminen on parempaa.
Saattaa toimia myös töiden suhteen, varsinkin etätöiden. Tsemppiä kaikille aina vain!
