En unohda nuorta naispotilastani, joka sai kuulla sairastuneensa mielenterveyden häiriön lisäksi MS-tautiin. Heti uutisen saatuaan hän kääntyi miestään kohti. Muistan joka ikisen hänen sanoistaan kuin eilisen: ”Vielä ehdit valita, haluatko olla tällaisen vammaisen kanssa”. Mies vastasi rakastavansa häntä, ja kyyneleet kihosivat molempien silmiin.
Muistan myös elävästi kaksi peräkkäistä keikkatyövuoroa psykiatrian suljetuilla osastoilla. Toisella osastolla vastuupotilaani oli isä, joka oli syvästi masentunut ja kriisihoidossa poikansa itsemurhan jälkeen. Seuraavana päivänä minua odotti töissä nuori miespotilas, joka vannoi tappavansa itsensä heti, jos pääsisi pois osastolta.
Niiden työvuorojen jälkeen mietin itsetuhoisuuteen liittyvää inhimillistä kärsimystä laajemmin ja syvemmin kuin koskaan aiemmin.
Mielenterveyden hoitotyö on mielenkiintoinen matka ihmisyyden ytimeen. Sellaisiin tunteisiin ja kokemuksiin, joita kuunnellessa kohtaa oman avuttomuutensa auttajana. Siitä huolimatta työ on rohkeutta seistä potilaan rinnalla, vaikka elämä paiskaisi hänen eteensä mitä tahansa.
