Aika loppuu kesken, tekeminen ei

Viimeinen ja neljäs opiskeluvuosi alkoi rytinällä kahdeksan viikkoa sitten.

Kun olin selvinnyt kahdesta pakollista läsnäoloa vaativasta päivystys- ja tehohoitoviikosta, jolloin tein samaan aikaan vielä sairaanhoitajan sijaisuutta, homma ei kovin paljon helpottanut. Alkoi kotihoidon ja psykiatrian kurssi simulaatioineen, seminaareineen, ryhmätöineen, kirjoitustehtävineen ja tentteineen. 

Kurssin loppupuolella alkoi myös sairaanhoitajan sijaisuus päihde- ja mielenterveyspalveluissa. Saan kuitattua sillä psykiatrian ja päihdepuolen seitsemän viikon työharjoittelun. Sairaanhoitajan sijaisuuden saaminen työharjoittelun ajaksi tuntui suorastaan lottovoitolta – elätänhän vielä paitsi itseni myös kotona asuvan nuorimman lapseni. Kuten opettajanikin totesi, paikka oli ansaittu, sillä olin nähnyt valtavasti vaivaa sen löytämiseksi. Seitsemän viikon sijaisuuspätkä pelasti suuren osan syksystäni, enkä voi olla muuta kuin kiitollinen.

Välillä vähän ahdistaa kaikki se, mitä edessä vielä on, vaikka vähiin käy ennen kuin loppuu. Toisaalta ahdistukseen sekoittuu jännitys kaikesta tulevasta, ja siitä, että ihan kohta tämä neljän vuoden putki on ohi. Alussa neljä vuotta tuntui ikuisuudelta, mutta nyt kun katson taaksepäin, aika on mennyt ihan liian nopeasti. 

Edessä on enää ensihoidon valtakunnallinen tentti, kaksi muuta kurssia tentteineen, joista toisen suoritan omassa tahdissani, toisen koululla alkaen helmikuusta. Opinnäytetyö, jonka aiheen vaihdoin nyt viime metreillä. Kun psykiatrian ja päihdetyön harkka on ohi, hengittelen viikon, jonka jälkeen aloitan toiseksi viimeisen työharjoitteluni, eli tehohoidon/päivystyksen työharkan.

Helmikuisen kurssin jälkeen on edessä se vihoviimeinen asia, syventävä hoitotason työharjoittelu. Siinä vaiheessa kaiken muun on oltava valmista, koska haluan valmistua aikataulussa. 

Aika loppuu kesken, mutta tekeminen ei, siltä ainakin tuntuu. Pääkopassa on vieraillut tiuhaan ajatus, olisinko voinut opiskella jotenkin toisin kaikki nämä vuodet. Otinko turhan rennolla kädellä silloin, kun aikaa ja energiaa oli vielä kosolti ja rahatilannekin parempi? Eräs vastaavista opettajistammehan varoitti meitä jo ensimmäisen opiskeluvuoden ensimmäisinä kuukausina, että peli kovenee kaiken aikaa ja muuttuu aina vain vaativammaksi. Olisiko pitänyt tehdä kaikki aivan toisin?

On turhia rupsia, kun kakat ovat jo housussa, lainatakseni yhtä lempisanontaani. Tämän ajatuksen voi tulkita niin, että se tilaisuus meni jo, ja nyt on vain toimittava niillä eväin, jotka ovat mahdollisia tässä ja nyt. 

Pidän pakan kasassa pienillä asioilla: nukkumalla hyvin ja riittävästi, urheilemalla, nauttimalla arjen pienistä asioista. Ajattelemalla, että saan tehdä, sen sijaan, että minun olisi pakko. Tekemällä perunan kerrallaan, enkä yrittämällä hallita kaikkea joka päivä kaiken aikaa. Ja kun tuntuu siltä, että yleisen maailmantuskan lisäksi koulujutut kaatuvat päälle, rapsutan koiraa, hengitän syvään, ja totean itselleni, että nyt on näin, mutta kaikki järjestyy. 

Ihanaa lokakuuta kaikille, we got this! 

Jenny